Vuoden tiedekirja -palkinto 2009 on myönnetty filosofian tohtori Mikko Ylikankaalle teoksesta Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800–1950 (Atena). Palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa.

Kunniamaininta (2 500 euroa) on myönnetty dosentti Hille Koskelalle teoksesta Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus).

Vuoden tiedekirjana palkitaan edellisenä vuonna ilmestynyt erityisen ansiokas suomalainen tiedekirja. Vuosittain jaettavan palkinnon antavat Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1989.
Palkintoraatiin kuuluivat tänä vuonna filosofian tohtori Maarit Leskelä-Kärki Turusta, professori Juha Pekka Lunkka Oulusta ja professori Pauliina Raento Helsingistä. Perusteluissaan he painottivat palkittujen teosten tukeutumista kirjoittajiensa omaan ja Suomessa uuteen alkuperäistutkimukseen sekä niiden rohkeatakin näkemyksellisyyttä. Lisäksi kiitettiin käsiteltävien aiheiden ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallista merkitystä sekä teosten kieli- ja ulkoasun huoliteltua viimeistelyä. Raadin sihteerinä toimi tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki Tieteellisten seurain valtuuskunnasta.

Palkintolautakunnan perustelut

Mikko Ylikangas, 2009: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800–1950. (Atena 2009, 264 s.). Vuoden tiedekirja 2009.

Mikko Ylikankaan teos käsittelee yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta – huumausaineita ja niiden käyttöä Suomessa. Ylikankaan kuvaama huumausaineiden historia luo pohjan ymmärtää ja suhteuttaa myös nykyajan huumetilannetta suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka teos pitäytyykin historiallisessa näkökulmassa. Ylikankaan kirja on kattava ja tiivis kuvaus huumeiden historiasta Suomessa. Kirjassa tarkastellaan, kuinka huumeet rantautuivat Suomeen, ketkä huumeita pääasiallisesti käyttivät ja miten huumeiden käyttö muuttui 1800-luvun alusta 1950-luvun lopulle asti.
Teos perustuu kirjoittajan omaan alkuperäistutkimukseen, jossa hän on hyödyntänyt arkistomateriaalia, lehtiä ja tutkimuskirjallisuutta ammattimaisen historiantutkijan rauhallisella otteella. Tutkimus osoittaa ansiokkaasti, kuinka suurin osa aiemmin vallalla olleista Suomen huumehistoriaa koskevista näkemyksistä ovat olleet puutteellisia tai jopa vääriä. Siten Vuoden tiedekirja sisältää aidosti uutta ja tarpeellista tietoa.
Ylikangas tarkastelee kattavasti huumaavien aineiden kokonaiskäyttöä Suomessa. Hän kuvaa mallikkaasti sitä, miten viranomaisten ja lehdistön suhtautuminen huumeisiin muuttui 1800-luvulta 1950-luvulle ja miten kansainvälinen ja kansallinen huumausainekontrolli syntyi ja kehittyi ajan saatossa. Kirja kertoo totuudenmukaisesti myös siitä, miten sodat, lähinnä jatkosota, vaikuttivat huumeiden käyttöön ja millä tavoin huumeita sodassa käytettiin. Veteraanien kertomukset tuovat oman konkreettisen lisänsä huumeiden käyttökokemuksiin.
Ylikangas kirjoittaa sujuvasti. Lukija tempaantuu mukaan kertomukseen heti alusta. Huolellisesti viimeistelty kirja on kokonaisuudessaan nautittava lukukokemus. Mielenkiintoiset kertomukset ja anekdootit ovat tekstissä tasapainossa viitteillä varustetun historiankerronnan kanssa. Hyvin valitut ja harkitut taulukkomuotoiset esitykset havainnollistavat asiaa erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan Ylikankaan esittämät historialliset tosiasiat, esimerkiksi Anders Chydeniuksen oopiumin valmistuksesta, 1920-luvulla muotiin tulleesta kokaiinista Helsingin taiteilijapiireissä ja huomiota herättävän suuresta heroiinin kulutuksesta 1930–50-luvuilla, piirtävät mielenkiintoisen ja yllättävänkin kuvan suomalaisesta huumehistoriasta, jota ei aiemmin ole näin tutkittu.

Mikko Ylikangas on filosofian tohtori ja Suomen Akatemian ohjelmapäällikkö.

Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009, 397 s.). Kunniamaininta.

Hille Koskelan mittavassa tutkimuksessa kiteytyy hänen monivuotinen työnsä kaupunkitilan, pelon kulttuurin ja turvayhteiskunnan parissa. Koskelan pamflettimaiseksikin yltyvä, laaja-alainen analyysi kohdistuu nykykulttuurin pelon paikkoihin, jotka liittyvät niin konkreettisiin arjen tilanteisiin kuin kulttuurisiin rakenteisiin.

Koskelan oivaltava, jopa viiltävä katse kohdistuu pelon merkitykseen, sen kaikkialle ulottuviin lonkeroihin ja siitä johtuvaan turvallisuuden kulttuurin kasvuun nyky-yhteiskunnassa. Koskela puhuu ”turvallistamisesta” ja turvayhteiskunnan synnystä – siellä kaikkein tavallisimmat, arkipäiväisimmät kokemukset tuotetaan ja mielletään vaarallisiksi. Kuluttamisen kohteeksi ovat ennennäkemättömällä tavalla nousseet turvalaitteet, joiden äärimmäinen ilmentymä ovat suljetut, vartioidut ja hälyttimin varustetut asuinalueet. Koskela osoittaa konkreettisesti pelon paikkoja ja uhkakuvia, joihin kekseliäs nykyihminen on keksinyt ratkaisuja. Hän ei kuitenkaan vähättele kirjassaan pelon kohtaamista ja kokemista.

Koskelan analyysi pohjautuu kahteentoista paradoksiin. Niissä hän osoittaa rohkeasti sudenkuoppia, joihin turvallistaminen voi johtaa. Pelon kulttuurista seuraa eriarvoistumista, tiukkenevaa moralismia, suvaitsemattomuutta, välinpitämättömyyttä ja taloudellisesti epäeettisiä rakenteita. Koskelan teos on tieteellisesti punnittu, selkeästi argumentoitu ja vetävästi kirjoitettu eettinen puheenvuoro avoimemman, suvaitsevamman ja moninaisemman yhteiskunnan puolesta.

Hille Koskela on kaupunkimaantieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja akatemiatutkija.