Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) luotsaamilla Tiedeklubeilla keskustellaan tänä keväänä luottamuksesta ja pakolaisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa, lepakoista ihmisen muokkaamassa maailmassa sekä joutilaisuudesta. Tiedekahvilassa käytävät keskustelut nauhoitetaan podcast-muodossa. Lue toukokuun Tiedeklubi-äänitteen tekstivastine alta tai kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai Spotifyssa!

Toukokuun Tiedeklubilla syvennyttiin joutilaisuuteen. Toimittaja Risto Koskensilta ja päätoimittaja Tytti Rantanen Eurooppalaisen filosofian seuran julkaisemasta niin & näin -lehdestä keskustelivat teemasta irlantilaisen filosofin Brian O'Connorin Joutilaisuus-teoksen kautta. Hektisessä nykymaailmassa, jossa tuntuu välttämättömältä väsymättä kehittää itseään, painaa palkkatöitä tai parantaa maailmaa, joutilaaksi heittäytyminen tuntuu toisinaan houkuttelevalta. Mutta jokin tuntuu silloin painavan modernia ihmistä: onko toimettomuus sallittua?

Mukana yhteistyössä oli myös Helsingin yliopiston alumniyhdistys.

Kuva: Anne Haapanen / TSV.

Tekstivastine: Voimmeko olla todella jouten?

Tytti Rantanen: Hyvää iltapäivää ja tervetuloa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan Tiedeklubille tänne Tiedekahvilaan. Olemme täällä paikan päällä, mutta keskustelumme on kuultavissa myöhemmin podcastina. Ja mä oon Tytti Rantanen ja kanssani täällä on Risto Koskensilta. Me olemme niin & näinin piiristä. Olemme siis olleet molemmat pitkään, Risto mua vielä pidempään, toimittajia niin & näinissä, joka on tällainen filosofinen aikakauslehti, kielialueeseen suhteutettuna kai maailman suurimpia.

Meil on myös tällanen niin & näin -kirjasarja, jossa on ilmestynyt hiljattain tälläinen Brian O’Connorin kirja joutilaisuudesta tai oikeestaan filosofisesta keskustelusta joutilaisuutta vastaan. Ja O’Connor toimii vähän niin kuin myytinmurtajana. Mut ennen kun me aletaan puhua tästä, niin vielä tällainen työjärjestyksellisesti ilmotan, että… No tää konsepti on ehkä teille tuttu, mutta me ensin puhutaan Riston kanssa tästä O’Connorin Joutilaisuus-kirjasta ja joutilaisuudesta yleensä, ja sitten lopussa kernaasti saatte esittää yleisökysymyksiä. Ne ei tallennu tähän podcastiin, mutta selkeyden vuoksi ne kysymykset on siellä lopussa.

Mutta ehkä me voidaan aloittaa.

Risto Koskensilta: Aloitetaan vaan, kiitos.

Tytti Rantanen: Onko kiirettä pitänyt?

Risto Koskensilta: No kyllä on.

Tytti Rantanen: Se on tää kirottu nykyaika, joka jauhaa meitä pieneksi tomuksi kiireisyydellään. Mutta ja sen takia varmaan tän joutilaisuus voi houkuttaa ajatuksena, mutta toi Brian O’Connor tosiaan, kun mainitsin, hän käy läpi filosofian historiaa ja sitä, miten joutilaisuus on jotenkin sapettanut filosofeja ajatuksena. Eli sitä on vastustettu elämäntapana. Niin Risto, miksi joutilaisuus on niin kiperä filosofinen pulma?

Risto Koskensilta: Joo, tosiaan, Brian O’Connor käy tässä läpi tätä filosofian aika modernia historiaa, että ei kovin, tai no voi sanoa, että aika pitkälle kun mennään tänne kuitenkin 1700-luvun puolelle ainakin, 1600-luvunkin puolella. Mutta puhutaan modernista ajasta ja no, ehkä voi sanoa, että meille varmaan kaikille on tuttua tämmönen jonkinlainen kaipuu joutilaisuuteen tässä meidän nykyaikana, kun koko ajan joka puolelta tuntuu tulevan vaatimuksia työelämässä tai vapaa-ajalla tai sellaisia. Että minkälaisia meidän pitäisi olla ja miten meidän pitäisi kehittyä koko ajan ihmisinä, sitten herkästi varmasti itse kullekin tulee ajatus, että jättää tämän sikseen ainakin hetkeksi ja on vaan eikä sillä tavalla pyri mihinkään. Et tämä on aika arkipäiväinen ajatus tämä kaipuu joutilaisuuteen.

Mutta sitten toisaalta, niin kuin O’Connor tässä huomauttaa, niin hyvin monet modernin ajan filosofit ovat nähneet joutilaisuuden aika pahana hommana ja semmosena mihinkä ei pitäisi vajota. Että se on joko jotenkin moraalisesti väärin tai rappioittaa meitä tai johtaa jonkinlaiseen tuhoon.

Tytti Rantanen: Vähän melankoliaa nyt.

Risto Koskensilta: Niin tosiaan oikeestaan ehkä semmoseen vastakohtana siis esimodernilta ajalta O’Connor nostaa esiin tämän, hetkonen, mikäs hänen nimensä nyt olikaan, melankolisuusajattelijan. Eli 1600-luvulta ajatuksen siitä, että joutilaisuus johtaa melankoliaan ja tämmöseen epämiellyttävään oloon. Mutta sitä vastoin sitten taas myöhemmin modernilla ajalla, varsinkin valistusaatteista, mistä me voidaan puhua tuossa lisää myöhemmin, niin sitten se ajatellaan ettei se olekaan mikään semmonen yksilön psykologinen ongelma vaan enemmänkin tämmönen moraalinen ja yhteiskunnallinenkin ongelma.

Mutta tuota, ehkä vielä jos tälleen paneutuu enemmän tähän filosofiseen puoleen niin O´Connor viittaa esimerkiksi Jean-Paul Sartren esitelmään ”Eksistentialismikin on humanismia”, jonka Sartre esitti tuossa vähän toisen maailmansodan jälkeen, jossa Sartre painottaa yhä uudelleen ja uudelleen sitä, että ihmiset ovat vapaita ja heidän pitäisi käyttää tätä vapautta ja se on pöyristyttävää, kuinka ihmiset heittäytyvät esimerkiksi kirkon tai muiden auktoriteettien varaan ja jättävät ikään kuin ottamatta vastuuta omasta elämästään. Ja se on eräänlainen joutilaisuutta vastustava ajatus, eli sellainen että jos en nyt aktiivisesti koko ajan yritä päättää mitä minä haluan tehdä ja mitä minä teen, niin sitten ajautuu moraalittomaan ja huonoon tilaan.

Ja itseasias tästä on tämmönen aika hyvä ytimekäs pätkä, mikä luonnehtii tätä teosta, tai oikeestaan koko tätä alkuasetelmaa. Mä voisin lukee tästä pienen otteen. Eli tämmönen sartrelainen ajattelutapa perustuu myyttiin. ”Kutsutaan sitä vaikka arvollisuuden myytiksi. Se on kohottava tarina siitä kuinka ihmiset kykenevät hoitamaan ne inhimilliset taipumukset joita pidämme luonnollisina. Mitä enemmän näkee vaivaa, sitä vaikuttavampi ja arvokkaampi lopputulos. Arvoisuuden myytti on tehokkaampi kuin mikään muu filosofin omaksuma myytti. Filosofit ovat pitäneet hyvin vastuuttomana laistaa tuskien takana olevaa itsen kehittämistä jos vaihtoehdoksi on esitetty mieltymys joutilaisuuteen. Tuomio ei koske missään nimessä vain laiskuutta tai saamattomuutta. Sen takana on suhteellisen uusi ajatus velvollisuudesta tulla ihmisyytensä arvoiseksi käymällä läpi tarkoin valittuja itseä kehittäviä koettelemuksia. Arvollisuuden myytin vakava versio on peräisin Kantin pyrkimyksestä sanallistaa valituksen ajan toiveet hänen omalle ajankaudelleen. Aiemmista tarinoista siitä kuinka meidän tulisi elää ei löydy mitään vastaavaa. Niistä ei myöskään löydy sanaakaan siitä mikä odottaa niitä, jotka kieltäytyvät elämästä tällä tavoin.”

Ja sitten O’Connor käy läpi tätä että no, mitä sitten valistuksen jälkeen.

Tytti Rantanen: Joo ja kans tohon valitusajan filosofiaan, siihenkin pureudutaan kyl hyvin perinpohjaisesti. Ehkä täs vaiheessa on kans hyvä huomauttaa, että toi O’Connor käy läpi tätä joutilaisuuden tai antijoutilaisuuden filosofiaa oikeestaan vaan länsimaisen ja just modernin tai modernihkon filosofian kannalta, et se on ehkä hyvä pitää kans mielessä.

Risto Koskensilta: Joo Brian O’Connor on siis irlantilainen filosofi, joka on perehtynyt erityisesti, jos oon oikein ymmärtänyt, niin saksalaiseen idealismiin ja Frankfurtin kouluun käsittääkseni, Adornoon. Ja ne ovat sillain aika vahvasti edustettuina kyllä tässä teoksessa ja hän taitaa tossa mainitakin, että tarkoitus ei ole olla kattava, vaan ihan tälleen elektinen, oman mielenkiintonsa kohteiden mukaan on nostanut esiin näitä teoksia tai ajatuksia mitä käsittelee.

Tytti Rantanen: Niinpä. Mut kyl sillai, et joo kaikki tuntuu kietoutuvan ton valistusajan ympärille, et se on muokannu niin voimakkaasti moderneja länsimaisia yhteiskuntia sellanen ajatus just siitä että… No just niin kun tos katkelmas oli, että ei enää olla välttämättä minkään kirkon tai muun tollasen auktoriteetin alaisina, vaan voidaan tulla henkisesti täysikasvuiksi ja tarttua erilaisiin toimiin. Sellanen hyvin puuhakas renesanssihenkihän oli kans aika tyypillistä valistusajan taitelijoille ja ajattelijoille.

Mut minkä takia, Risto selitä mulle, minkä takia valistusajan ihmiskuvan on niin erityisen penseä joutilaisuutta kohtaan ja ollaanks me vieläkään päästy siitä irti?

Risto Koskensilta: No jos kysyy filosofeilta, niin emme varmasti ole päässeet valistuksesta irti. Ehkä historioitsijat saattaa olla eri mieltä joistain näistä yksityiskohdista, mutta filosofeilla tuntuu olevan pakkomielle valistukseen. Joko niin, että se on tuottanut kaiken pahan Auschwitzista lähtien tai sitten, että me olemme jotenkin niin kiinni siitä että kaikki saavutuksemme ovat sen ansiota. Näin hivenen kärjistäen.

Mutta siis valistusaika oli siinä 1600–1700-luvulla tai valistusaate kehittyi, kehkeytyi silloin. Ja siihen siis kuuluu, silloin syntyi tämmöisiä ajatuksia yksilöstä ja vapaasta yksilöstä, kansalaisesta, joka on vapaa tai voi toimia itsenäisesti kirkon ja hallitsijan määräysvallasta riippumatta. Painotekniikka kehittyy, ihmiset, laajemmat massat alkavat, tai pystyvät lukemaan. Ja sitten toisaalta siihen sisältyy tämmönen ajatus ihmiskunnan ja yksilöiden kehittämiseen, niin kuin kohti no, täydellistä tai täydellisempää, parempaa ihmisyyttä. Johonka juuri sisältyy se, että me pystymme itse tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja olemme itsemme varassa, emmekä joidenkin auktori-, muiden auktoriteettien varassa.

Ja tuota, tämä nyt sitten suhteutuu joutilaisuuteen nyt sillä tavalla, että… No ensinnäkin, jotta me voisimme olla tämmösiä itsenäisiä autonomisia toimijoita niin meidän täytyy kehittyä. Me emme heti synnyttyämme hallitse kaikkia tietoja ja taitoja, vaan niitä täytyy omaksua ja se on tietenkin tunnetusti piinallisen vaativaa työtä. Olemme kaikki, luultavasti, kaikki täällä istuneet koulussa useita vuosia ja ehkä sitten vapaa-ajallakin lukeneet jokusen kirjan. Tiedämme, että se voi olla joskus tuskastuttavaa.

Ja sitten muutenkin, siis pelkästään että ei ehkä nuoruudessa vaan ylipäätänsä semmonen ajatus, että täytyy koko ajan jotenkin kehittyä ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Joka näkyy sitten toisaalta myös tämmösen valistusajan yläluokan vaikkapa koulutuksessa siitä että yläluokkalaisten piti opetella hirvittävästi kieliä ja kirjoitustaitoa ja kirjeiden kirjoittamista. Naisille erityisesti tärkeä oli kaikenlaiset käsityöt, pidettiin epäsopivana että kädet eivät koko ajan tehneet jotakin vaan ett’ sitä piti kehittää myös tällä tavalla. Ja ne näkyy nykypäivän koulussa, kouluaineet vastaa aika paljon tämmösiä valistusajan yläluokan ihanteita siitä minkälaisia meidän pitäisi olla.

Mutta niin tämä on selvästi, selvästi niin kun asettuu vastaan semmosta joutilaisuuden ajatusta, että me voisimme vaan heittäytyä. Varsinkin sitten, jos otetaan huomioon se Kantin, siis Immanuel Kant, joka on ehkä merkittävin ehkä filosofi ever. Hän, varsinkin valistusajalla, niin hän painottaa juuri tätä tämmöstä, sitä että meidän täytyy tulla itsemme arvoisiksi ja meidän täytyy siis toimeliaasti toimia koko ajan ollaksemme parempia ja elää ihmisarvoinen elämä. Me tavallaan petämme itsemme, jos me emme tee sillä tavalla. Tämä on hyvin tämmönen valistuksellinen ajatus.

Tytti Rantanen: Ja ehkä siinä myös kytkeytyy, tää toimeliaisuuden ja joutilaisuuden ristiriita, kytkeytyy siihen että valistusaate on niin yhteiskunnallinen. Et tavallaan se ehkä ajaa kyl sellasta myös individualistista kehitystä, mut sit kuitenkin se, kaikki jotenkin kantaa korttaan siihen samaan kekoon puuhakkaasti.

Risto Koskensilta: Niin no Kantilla on ajatus tosiaan se, että paitsi että yksilöinä kehitymme niin lajina jotenkin, ihmiskuntana jotenkin pyrimme jonnekin. Ja valistus on prosessi, jossa me, niin kun kaikkien tulee osallistua siihen että pääsemme eteenpäin. Ja joutilaisuus on sitten semmosta laiskuutta ja vajoamista jonnekin barbarian tilaan.

Tytti Rantanen: Kyllä. Ja sitten kun edetään 1800-luvulle ja just saksalaiseen idealismiin, jonka asiantuntija toi O’Connor on, niin kun mainitsit, niin hyvin kiinnostava luku tässä Joutilaisuus-kirjassa oli, Marxista luku. Koska tää on jotenkin, niin siinä on selvästi palattu alkulähteille eli siihen mitä Marx on kirjottanu ja sitten siellä arkikielessä pyörivät mielikuvat marxismista, on ehkä sellaisia olkiukkoja helposti. Ainakin Twitterissä.

Niin Marx ei siis O’Connorin mukaan oo todellakaan mikään työstäkieltäytyjäheppuli, vaan hän kans vastustaa joutilaisuutta että itseasias Marxin mukaan työ on paras keino itsensä toteuttamiseen. Et se ongelma tulee siitä, että kapitalismi sit vieraannuttaa työn jäljen työn tekijästä.

Mut sit kun mä luin näitä Marxin antijoutilaita ajatuksia tästä O’Connorin kirjasta niin, mul tuli jotenkin… Siinä jotenkin hehkuteltiin sitä omaehtoista työtä, joka ei ole vielä vieraantunutta vaan jopa tuo mielekkyyttä elämään. Niin sit siinä oli semmonen aavemaisen tuttu klangi ja mä aloin epäillä, että onkohan tällänen kapitalistinen uusliberalismi vaan ovelasti ominut tällasen marxilaisen ihanteen työstä itsen toteuttamisena, koska sitten on tällainen hashtag I love my job. Et yhtäkkiä pitää olla sellanen tunneside työhön. Et jos mä mietin vaik mun isää, joka koko työuransa teki paperikoneen osia, niin ei se ollu ikäni silleen et I love my job, vaik se oli sille selvästi tosi tärkee asia, tehdä mahdollisimman hyvin niit paperikoneita. Mut et sitten mulla kulttuurialan tietotyöläisenä on paljon enemmän paineita muodostaa tällanen affektiivinen suhde mun työhön ja silleen hehkutella sitä ja tuntea sitä kohtaan ehkä rakkautta.

Risto Koskensilta: Ehkä isäsi ei ollut vielä vaan kerennyt liittyä Twitteriin.

Tytti Rantanen: Se on myös totta.

Risto Koskensilta: Mutta niin. Juu tuo, ensinnäkin tuo lukuhan pitää siis sisällään myös Hegelin, ja jos lähdetään sieltä nousemaan sitten Marxiin ja käydään läpi tämä kaikki, niin siinä menee tunti jos toinenkin. Mutta jos nyt vaikka skipataan Hegel, minkä teen oikein mielelläni, ja siirrytään suoraan Marxiin.

Niin no siis Marxinkin korpus on tietenkin erittäin laaja ja sitä on luettu hyvin eri tavoilla eri aikoina. Jos otetaan tästä vaikka ortodoksin marxismia Neuvostoliitosta ja sitten vaikka nyt länsimarxismia sitten hieman myöhemmin. Niin käsitykset siitä että mitä Marx oikeastaan oli mieltä työstä niin saattavat olla hyvin vastakkaiset. Mutta siis kyllähän nuorella Marxilla on tämmönen vieraantumisen käsite on tärkeä. Se käsittääkseni ei Pääomassa juurikaan sitten esiinny, mutta ainakin näissä esitutkielmissa sitä on. Ja siinä on siis ideana se, että tuota, työntekijät, ja kannattaa muistaa että tässä puhutaan siis 1800-luvun kontekstista, jossa työolot työläisellä olivat tietenkin tunnetusti aivan hirvittävät. Ja siellä saatettiin paiskia 12 tuntia töitä ja nukkua tehtaassa, koska ei ollut aikaa mennä kotio välissä, jos semmonen nyt sattui onnekkaimmilla olemaankaan. Mutta siis niin, ajatus siitä että työ vieraannuttaa, siis sillä tavalla että kun on työläinen, on siellä tehtaassa töissä niin hän on ikään kuin sen ulkoa säädetyn työn koneiston osana, eli hänelle annetaan määräyksiä että tee tällä tavalla. Toisaalta hän ei pääse nauttimaan siitä työn tuloksesta, vaan se tavallaan riistetään ja annetaan jonnekin, ei nää millä tavalla se jotenkin hyödyttää yhteisöä. Ja tällä tavalla hän vieraantuu siis paitsi siitä työprosessista niin hän vieraantuu niistä tuotteista ja sitten toisaalta hän ei pääse yhteyteen luonnon kanssa. Hän vieraantuu luonnosta ja toisista ihmisistä, koska sitten se työ on vaan sitä mekaanista kammen kääntämistä eikä tämmöstä vastavuoroista ihmisten kanssa toimimista.

Ja sitten tais olla vielä jotain mistä vieraantuu. Mutta siis vieraantuu aivan totaalisesti kaikesta. Ja tuota, ja sitten jos aletaan miettiä, et no minkäslaista sitten jos tämä on semmosta hirveää työtä ja voimme ehkä nyt jotenkin ymmärtää nykypäivänkin kontekstissa että miten tehdään ehkä täysin turhalta tuntuvaa työtä, jonka tulokset eivät näy meille millään tavalla ja me emme ole, emme, meistä ei tunnu siltä että me jotenkin kontribuoisimme yhteiskuntaan ja tekisimme sitä työtä sen takia että se olisi merkityksellistä. Saattaa tuntua sitten aika ikävältä ja uuvuttavalta työltä. Mut jos sitten mietitään mikä se nyt sitten olisi sitten semmonen ei-vieraannuttava työ, siis jotenkin aito, merkityksellinen työ, jotain semmosta mitä nyt sitten tehdään siellä kommunistisessa tai sosialistisessa utopiassa Marxin mukaan niin se on käsittääkseni hivenen epäselvää, mutta siis kuitenkin siinä nyt on sitä tunnusomaista on se, että sitä tehdään juurikin yhteisön hyväksi ja sillä tavalla me saamme siitä todella sen ilon, että kun me teemme jotakin niin sitten se näkyy se työn tulos.

Ja sillä tavalla sitten olemme yhteydessä esimerkiksi maailmaan tai luontoon, että me työstämme konkreettisesti sitä ympäristöämme siinä. Tuota hetkonen, kysymys oli monipolvinen ja tämä liittyy ensimmäiseen kohtaan.

Tytti Rantanen: Se just, affektiivisen, tai tunteelliseen suhteeseen työhön, et miten se on hiipinyt täs viime aikoina.

Risto Koskensilta: Niin juu aivan. Sitten tuota, eli miten sitten tämmönen työn rakastamisen diskurssi voisi näkyä, niin siinä on varmaan taustalla semmonen, tai on puhuttukin kapitalismin uudesta hengestä. Eli sillä viitataan siihen kun joskus 60-70-luvulla oli laajojakin liikehdintöjä ympäri maailmaa. Tietysti nyt Euroopassa, jossa ihmiset vastustivat, no siis oli antikapitalistisia liikkeitä, mutta vastustivat nyt varsinkin työtä tai työntekoa. Ja sitten on tulkittu, että tän, vastavetona tälle, niin sit syntyi tämmönen niin sanottu kapitalismin uusi henki, joka tarkoittaa sitä, että kapi-, anteeksi palkkatyö ikään kuin brändättiin uudelleen sellaiseksi, että se on meidän tapamme… Se on se, mitä ihmiset voivat toteuttaa itseään ja mistä, mikä on meidän ilomme ja onnellisuutemme ja identiteettimme lähde.

Ja ilmeisesti on ajateltu, että tämä on siis jotenkin uudenlaista, uudenlainen tapa suhtautua työhön. Ja sitten toisaalta että työn piiri on ikään kuin levinnyt ja laajennut sillä tavalla, että myös vapaa-aika palvelee yhä enemmän työtä. Niin että vapaa-aikana meidän täytyy uusiintua ja levätä sen takia, että voimme sitten tehdä tehokkaammin työtä. Saatikka että meidän pitäisi vielä omaksua uusia taitoja ja tulla paremmaksi ihmisiksi ja venytellä ja käydä lenkillä, että olemme paremmassa kunnossa.

Tytti Rantanen: Niin ja lisäksi, oletko aina hengittänyt väärin? Nämä viisi vinkkiä, täytyy nyt lukea. Jotenkin se tulee joka puolelta sellasta itsensä optimointia mikä on hyvin kaukana joutilaisuudesta.

Risto Koskensilta: Joo ja vaikka tässäkin kävi näitä, tällain pitkä lenkki Marxin kautta, niin kyllähän tässäkin on havaittavissa tämmöstä, sellaista valistusaatteen taustaa että siinä juuri, meidän täytyy jotenkin kehittyä. Ehkä sitten se että mihinkä, mitä tarkoitusta varten, onko se meidän itseämme jotenkin, mikä se nyt sit ikinä onkin, meitä itseä varten vai onko se sitten sitä varten, että me olisimme parempia työläisiä tai työntekijöitä.

Tytti Rantanen: Niin tai ehkä valistusaatteen on korvannu sellanen palvelujournalismin aate tietys mieles tai sellanen just, self improvement. No sit mä mietin kans, nyt mä, esitän nyt tällaista kulttuuripessimistiä tässä. Mä mietin sitä et miten tää, se et, okei työ, palkkatyö se on nyt henkilöbrändin rakentamista ja aika paljon ihmisarvo on sidoksissa siihen, tällases koventuneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mä mietin et miten tää joutilaisuuden ja toimeliaisuuden jännite soveltuu nykymaisemaan, jossa sitten toisaalta jos mietitään vaik ilmastokriisiä ja tän planeetan rajoja niin tuntuu, että koko kasvun ajatus on kriisissä. Et pitäiskö meidän itseasias pyrkiä olemaan vähemmän tuotteliaita ja ehkä myös haluamaan erilaisia asioita vähemmän? Ja sitten mietityttää, että onks se miten mahdollista yhteiskunnassa jossa, joka menee kriisitilaan jo siitä että kasvu ylipäätään hidastuu?

Risto Koskensilta: Niin no, jos kysyt sitä minulta, niin vastaus on ehdottomasti. Tarvitsemme vähemmän materiaalia, materiaalisia asioita. Mutta toki jos varsinkin, jos ajatellaan henkilökohtaisesti tai yksilökohtaisesti joutilaisuuteen heittäytymistä, niin ei se ehkä oo ratkaisu kovinkaan moniin tällaisiin laajoihin ongelmiin. No riippuu, siitäkin nyt voidaan olla montaa mieltä mutta siis saadaan nyt tämmöistä talousjärjestelmän tai yhteiskuntajärjestelmää, jossa me nyt elämme, niin se nyt sattuu olemaan sellainen velalla pyörivä, eteenpäin, notkossa oleva. Eli toisin sanoen koko ajan odottaa sitä nousua. Ja siinä kohtaa kun näyttää siltä, että nousu tai kasvu laantuu, siis talouskasvu laantuu, niin sitten ajaudutaan jonkinlaiseen kriisiin. Eikä se nyt ole pelkästään kiinni siitä, että mitä me ajattelemme siitä asiasta tai mitä joku poliitikko ajattelee asiasta. Eli sillä tavalla talousjärjestelmä, globaali talousjärjestelmä toimii tällä hetkellä.

Mutta sitten toisaalta näyttäisi siltä että juuri sen takia, että siihen sisältyy tämmöinen vahva kasvun ajatus, tai siis et tavallaan sisään rakennettu se logiikka sinne, niin on esitetty että tarvittaisiin kenties toisenlaista järjestelmää ja sitten taas semmoista voidaan sit kehittää ainoastaan vaan, jos me omaksumme toisenlaisen tavan ajatella, että mitä me haluamme ja minkälainen elämä on hyvää ja mitä toivomme. Ja siihen ehkä sitten sisältyy joutilaisuutta tai ainakin sellaista, ettei tarvitse saada niin paljon koko ajan tai pyrkiä rakentamaan koko ajan materiaalisia asioita lisää.

Se että, onko se nyt sitten sama asia kun joutilaisuus, niin en tiedä.

Tytti Rantanen: Niinpä. Mut nyt tuntuu et se ainakin, se joutilaisuuden ajatus on oikeestaan pelattu pois just sellasel talousjärjestelmän ja politiikan tasolla tietys mieles. Niin kun sanoitkin.

Risto Koskensilta: Niin toisaalta onhan meillä esimerkkejä täällä juuri näiltä HS Visio-sivuilta voimme varmaan lueskella toisinaan tämmöiseen oravanpyörästä jättäytyneitä henkilöitä, jotka muuttavat jonnekin toiselle puolelle maapalloa asumaan bungalowissa rannalla, joka on ehkä sitten joutilasta elämää.

Tytti Rantanen: Mutta he ovat tulleet Hesariin mainostamaan sitten omaa tällasta wellness-yritystään. Että aina pitää monetisoida se joutilaisuus. Tavalla tai toisella. Mut toinen asia mitä mä synkistelin eilen illalla kun luin sellasta raporttia, siitä miten tekoäly tulee luoville aloille, vaik elokuvateollisuuteen. Se tuo paljon etuja et ei tarvii vaik jotain elokuvan kuvausryhmää roudata jonnekin hauraaseen kuvauspaikkaan, vaan voidaan lavastaa virtuaalisesti. Mut sit siin toistettiin taas tää, että paljon sellasia tietotyöammatteja tulee vaan katoamaan, niin sit mä tietenkin aloin googlata et viekö tekoäly minun työpaikkani. Selvisi, että jos on parturikampaaja tai hammaslääkäri niin sitä ei robotti tai tekoäly helposti korvaa, koska me ei haluta robottia saksien kanssa meidän kaulavaltimoiden lähelle mielellään.

Mut sit mä aloin miettii et miten tää nyt on, että voisko tää tekoäly vapauttaa meidät toimeliaisuuden vaatimuksesta? Voisko nää algoritmit puuhailla keskenään ja me voidaan, mitä me sitten tehdään, vai tehdäänks me mitään?

Risto Koskensilta: Niin no, O’Connorhan puhuu, tässä kirjassa on luku, joka käsittelee leikkiä ja sitä että voisiko työnteon korvata leikillä. Ajatus on siis se, että leikki ois joutilaista koska siinä ei pyritä mihinkään, saavuttamaan välttämättä mitään tai sitten juuri luonnehtii se, että sillä voi olla jotkut sisäiset säännöt mutta se ei pyri tuottamaan mitään. Ja hän lukee Marcusen, Herbert Marcusen Eros ja sivilisaatio -teosta joka on muuten hiljattain käännetty suomeksi. Ja sitä kritisoi, tämä on siis kriittisen koulukunnan merkittävä edustaja, Marcuse, ja varmasti sikäli O’Connorille tuttu.

Niin tuota, siinä kirjassa Marcuse pohdiskelee sitä että voisiko olla tällainen yhteiskunta, jossa ei ole itseasiassa tavallaan pakottavaa työtä. Siis työtä joka pitää tehdä jostain syystä, vaan että voisiko sen, voisiko meillä vaan olla, no, joutilaisuutta sitten siinä mielessä, että vaan leikitään. No tää on ihan mielenkiintonen, pitkähkö kirja, jossa on puolensa. Ehkä merkille pantavimpia on se, että se Marcusen ajattelu perustuu aika pitkälle freudilaiseen psykoanalyysiin, mikä ei välttämättä ole meriitti. Mutta tuota, jos siitä päästään yli, ja siitä teoreettisesta koneistosta, niin Marcusen ajattelu on sitten jotenkin se että voisi olla kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on se, että työmäärä minimoidaan mahdollisimman pieneksi. Jossa on juuri se että jonkunlaiset robotithan, se on jonkinlaista teknoutopiaa mitä se kehittää, jonkinlaiset robotit hoitelevat kaikki ikävät ja välttämättömät hommat. Ja sitten ehkä on joku pieni osuus mitä meidänkin ihmisten täytyy tehdä ja sitten muu aika puuhastellaan mitä halutaan. Ja toinen mahdollisuus on joku semmonen, että työ, jotenkin suhtaudutaan työhön tai saadaan työ muutettua tämmöseksi leikiksi.

Mutta näissä, no, O’Connor näkee näissä ongelmia ja ehkä ite nyt ajattelisin varsinkin siis sen, jos aattelee että pitäisi tai olisiko se haluttava sellainen maailma, missä robotit tai koneet hoitavat mahdollisimman paljon hommia, niin itse ajattelisin että ei. Ja se siis liittyy juuri siihen, että vaikka me olisimmekin sitten joutilaita ja meillä olis mahdollisuus tehdä kaikenlaista, niin se aiheuttaisi juuri… No oikeestaan juuri tämmöstä valistuksen vastaista uusavuttomuutta, juuri sitä että jos ihmiset eivät ole yhteydessä maailmaan, valmista asioita, tee mitään tai meidän ei ole pakko tehdä mitään, niin silloin ei ole pakko myöskään omaksua taitoja ja tietoja. Joka sitten ikään kuin katkaisee yhteyden maailmaan. Vaikka meillä olisikin sitten sellainen joku koneisto siellä taustalla, joka huoltaa itseään ja pitää meidät hengissä, tulee kantamaan ruokaa meidän suuhumme, vaikka me emme mitenkään ees pyri siihen.

Niin pitäisin sitä kyllä erittäin epäinhimillisenä ja voin tässä nyt ihan myöntää, että tämä on täysin moralistinen näkemys ja essentiaalinen näkemys siitä minkälainen elämä on hyvää, minusta se ei olisi hyvää.

Ja sitten tämä toinen vaihtoehto tästä leikin, työn muuttumisesta leikiksi niin se tosiaan perustuu jonkinlaiseen freudilaiseen viettiteoriaan, mutta jos sen muotoilee hieman tälleen, ehkä ymmärrettävämmin, niin siinä kai niin kun Marcusen idea on suunnilleen sitten se, että voisi jotenkin vapautua semmoisista muista kuin välttämättömistä tarpeiden tyydyttämisistä. Ja ehkä se liittyy myös siihen, että sit muut koneet hoitaa kaikki inhottavat jutut. Ajaa roskia pois tai valmistaa tylsät osuudet ruoasta, joita ihmiset haluavat tehdä.

Mutta sitten jos nyt ajattelee ihan periaatteellisella tasolla, niin kyllä siinäkin tuntuu olevan et se kuitenkin, on kuitenkin jotain mitä vaan pitää tehdä. Ja meidän täytyy jotenkin sulattaa ruokaa tai nauttia sitä, että pysymme hengissä. Ja semmonen pakko tulee jostain. Että jos joutilaisuus on sitä että on täysin joutilaisuuden sisäisten sääntöjen vallassa tai ei oteta pakkoa mistään, niin se sellanen ajatus täydellisestä joutilaisuudesta tuntuu mahdottomalta. Ja ehkä sen takia tämmöisen utopian kehitteleminenkin tuntuu vähän hassulta ja ehkä tarpeettomalta.

Tytti Rantanen: Niin, tos heräs monta ajatusta, ehkä puhutaan kohta siitä, et mitä on joutilaisuus, vaik me ollaan täs puhuttu nyt yli puol tuntia joutilaisuudesta. Mut ehkä oikeesti enemmän toimeliaisuudesta. Se on mun mielest tos tekoälykuvioissa tai täs ilmiössä, boomissa, mitä me nyt eletään, se on huolestuttavaa tai kiinnostavaa tai molempia, tai ehkä jopa oireellista et nyt on ollu hirvittävästi kuitenkin sen tekoälyn käyttöön nimenomaan siihen taiteelliseen ja luovaan toimintaan, minkä piti jäädä meille, sit kun robotit tekee kaiken tylsän. Eli se voi tietenkin olla myös jonkinlainen testi, et pystyykö tekoäly tuottamaan jotain taiteellista, kyl se pystyy, ihan hyvin. Me ollaan nähty tuloksia ja näin, mut en mä tiedä. Ehkä mä alan brändätä kaikki omat kirjotukset uudeelleen, ne on craft-tekstejä, ne on ihmiskäden näppäimistön kautta hakkaamat ja ihmisaivojen ajattelemat.

Mut joo, toi leikki sinänsä houkuttelee, mutta mä pelkään että me vaan leikitään sillä tekoälyllä, tai se tekoäly leikkii kohta meidän puolesta. Mut joo. Toi on kyl hyvä, voitas puhuu hetki siitä et mitä se joutilaisuus sit, just et mitä siihen kuuluu ja ei kuulu. Koska niin paljon kun toi Brian O’Connor tosiaan käy läpi näitä filosofian ajatuksia. Tai filosofian ajatuksia joutilaisuudesta ja toimeliaisuudesta. Niin sitä mun mielestä kauheen suoraan ei ehkä määritellä, et onks se sellasta kuin M.A. Nummisen hienossa runossa "Energiansäästäjä", jossa yritetään kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja muuten vaan maataan hiljaa paikallaan ja sitten kauhistutaan kuinka monta kilojoulea energiaa kuluu ihan vaan ajatteluun ja todetaan et se on mahdotonta olla tekemättä yhtään mitään. Vai onks joutilaisuus ehkä sit jotain sellasta omaehtoista puuhastelua, vaikkapa jonkun filosofisen aikakauslehden toimittamista, tai jotain muuta mikä ei vaan mee siihen palkkatyön kehikkoon välttämättä? Tai sul oli hyvä esimerkki mökillä olemisesta ja siellä puuhastelusta.

Risto Koskensilta: Niin toi on tosiaan vähän sellai ohimennen ja eri paikoissa O’Connor luonnehtii et mitä hän oikeestaan tarkottaa joutilaisuudella. Hän alussa mainitsee joitakin piirteitä, jotka on ainakin se, että se on tarkoituksettomuutta. Siis että hän, tämän ei oo tarkoitus, hän ei nyt pyri antamaan sellasta määritelmää, joka määrittelisi miten sitä sanaa yleensä käytetään, vaan tavallaan tämän oman filosofisen terminsä, mitä hän sillä tarkoittaa. Eli se on semmoista toimintaa, mikä ei pyri mihinkään, eli se, niin, sillä ei haluta saada mitään aikaseks. Se ei ole instrumentaalista, eli se ei ole väline mihinkään, minkään muun saavuttamiseen.

Eli esimerkiksi joskus ajatellaan, että taitelijan tai tieteilijän on hyvä heittäytyä lekottelemaan sohvalle välillä, koska sitten voi saada välähdyksiä ja uusia ideoita. Mutta jos tätä tekee, tällaista joutilaisuutta tai jouten oloa, tämä idea tai tämä ajatus mielessä niin sillon se ei ole joutilaisuutta siinä O’Connorin mielessä. Vaan pitäs olla tavallaan täysin semmosta autonomista, itsenäistä jättäytymistä kaikkien ulkopuolisten vaatimusten ja tällaisten ulkopuolelle. Ja sitten hän mainitsee vielä että se on sillä tavalla sisäisesti rakenteetonta, että siihen ei sisälly tämmöstä reflektiivistä harkintaa siitä että mitäpä, tai valintaa siitä että mitä tekisi tai että mitä nyt pitäisi tehdä. Eli jos on jouten ja sitten miettii että käytänkö jouten oloni nyt makoiluun vai kirjan lukemiseen vai kitaran rämpyttämiseen, niin sitten jos se tavallaan joutuu tekemään semmosta valintaa siinä ja perustelemaan niitä valintoja, niin sitten se ei ole O’Connorin mukaan täysin aitoa joutilaisuutta, vaan sillon siihen sisältyy jotain semmosta rationaalisuutta.

Tytti Rantanen: Oikeestaan siis tuntuu että joutilaisuuden ongelma ei niinkään välttämättä oo jossain moraalifilosofiassa, vaan siinä et se on jotenkin ontologisesti mahdotonta. Et aina sielt tulee kuitenkin joku intentio tai sit just joku tollanen harkinta, et katsonko [--] vai luenko kirjaa vai mitä teen.

Risto Koskensilta: Niin jos jotenkin ajateltais että joutilaisuus nyt olisi semmonen, tämmönen, voi sanoa, aika totaalinen joutilaisuus niin kun O’Connor sen esittää, niin olisi vaikka elämässä hyvä päämäärä, tai tosin tässäkin nyt ollaan sitten jo vähän –

Tytti Rantanen: Päämäärä.

Risto Koskensilta: Niin, aletaan mennä ristivisailuksi, niin sitten niin siinä helposti ajaudutaan sitten vähän semmosiin, no vähän saman tapasiin ongelmiin kun tossa kirjassa myös O’Connor puhuu vapaudesta ja siitä tavallaan et joutilaisuus on jonkinlaista vapautta, koska sillon juuri ei ole mikään ulkoisten vaatimusten orjina. Mutta siinä on saman tyyppistä ongelmaa kuin sitten vapauden kanssa. Et jos me aletaan miettiä et mitä nyt sitten on tosi vapaus tai täydellinen vapaus, niin sitten äkkiä huomataan että semmonen käsite nyt ei välttämättä ole kauhean mielekäs.

Tai ees välttämättä tavoitteiden, tai sen arvoinen että sitä kannattaisi tavoitella. Että olisimme täysin vapaita vaikka muista ihmisistä ja yhteiskunnasta, ja mitä se ylipäänsä tarkottaisi että ihmiset olisivat vapaita, niin se ei ole sellain ikään kun absoluuttisena käsitteenä järkevä.

Tytti Rantanen: Siis mä yritin kerran miettiä et kuka on oikeesti vapaa. Mua saatto joku työhomma ehkä pänniä sillä hetkellä. Mietin että kuka on vapaa. Mä kävin oikeestaan kaikenlaisia eri ihmisryhmiä läpi ja sit mä päädyin siihen että, tai se liitty ehkä siihen, just tällaseen koko ajan, kun itse on töissä kulttuurialalla, niin sit on aina resursseista pula ja sit pitää aina voivotella että ei nyt voida tehdä tätä tai tota ja tähänkään ei oo varaa. Niin sit mä jotenkin mun fantasioissa päädyin siihen että aatelinen on vapaa. Mut sit mä muistin että aatelisuus velvoittaa. Mutta kuka sun mielestä on vapaa?

Risto Koskensilta: No sanoisin että olemme aika vapaita. Luonnollisesti kaikki täällä olemme aika vapaita. Ja se johtuu siitä, että olemme tämän yhteiskunnan tuotteita ja olemme vapaita tällaisina.

Tuota, se, no tämä taas sitten liittyy tähän vapauden tämmöseen klassiseen erotteluun, negatiiviseen ja positiiviseen, minkä O’Connor mainitsee ohimennen tuossa lopussa. Mut se on myös, ois ehkä mielenkiintonen joutilaisuutta vasten laajemminkin miettiä siis sitä ja oikeestaan tuota valistusta vastenkin, eli siis se erottelun idea on siis se että on kahdenlaista vapautta. Taitaa olla, Isaiah Berlin, en muista oliko nyt ensimmäinen mutta ainakin hänet yleensä liitetään tähän erotteluun.

Tuota niin, että on kahdenlaista vapautta, negatiivinen vapaus on siis vapautta jostakin ja positiivinen vapaus on vapautta johonkin. Ja siis tarkoittaa sitä, että negatiivinen vapaus on sitä että jos, tai sen puute on sitä, että jos minua kielletään tekemästä, jos minä elän totalitaristisessa valtiossa jossa käsketään että ei saa poistua kotoaan ja minun pitää mennä tehtaaseen sillä kellonlyömällä ja pitää tehä sitä ja tätä, niin sillon minun negatiivista vapauttani on rajoitettu. Mutta sitten taas positiivinen on sitä, että ikään kuin luodaan mahdollisuuksia. Esimerkiks joku kirjastolaitos voisi olla esimerkki siitä, että on posiitivista vapautta. Se mahdollistaa sen, että periaatteessa kaikilla täällä Suomessa asuvilla on mahdollisuus lukea kirjoja joka on mahdollisuus. Jos sitä ei olisi, niin tällaista mahdollisuutta ei ole, mutta silti ei aktiivisesti välttämättä rajoiteta ihmisten lukemista. Niin voi ajatella sitten että tää valistuksen idea, tai yksi keskeinen idea, on siinä lisätä ihmisten posiitivista vapautta juuri siinä että heistä voi tulla toimijoita. Eli kun heillä on kykyä ja tietoa ja taitoa, he pystyvät tekemään enemmän asioita. Esimerkiks jos opin leipomaan kakun niin sitten minulla on mahdollisuus leipoa kakku. Mutta jos taas minulla ei ole sitä taitoa, niin en voi sitä tehdä, eli tavallaan minun vapauteni on rajatumpi silloin.

Sitten tässä päästään tähän joutilaisuuteen, niin ehkä voi ajatella, että siinä kohtaa sitten kun olemme kasvaneet, meistä on tullut kyvykkäitä ja tietäviä ja taitavia, olemme käynyt peruskoulun ja jollain tunnilla jotain siellä kuunnelleetkin, niin kykenemme ja ymmärrämme kaikenlaista. Ja sen jälkeen me, on helpompi heittäytyä joutilaisuuteen sillä tavalla, että on mahdollisuuksia mitä voimme tehdä. Esimerkiks jos osaan soittaa kitaraa, niin sitten minä voin vaan jäädä rämpyttelemään. Ehkä minun tarkoitukseni ei silloin ole kehittyä siinä tai saada siis välttämättä, sinänsä tuottaa iloa vaan mua vaan huvittaa tehä se. Ja jos minulla on se kyky tai taito, niin sitten minä voin sitä tehdä. Ja tässä mielessä siis, tämmöisen avoimen liberaalidemokraattisen yhteiskunnan jäseninä, niin koen olevani varsin vapaa sitten kaikenlaiseen puuhaan ja myöskin joutilaisuuteen.

Tytti Rantanen: Se oli hyvin kauniisti vastattu, Risto. Sä valoit muhun vähän toivoa että mäkin olen vapaa vaik mä en oo aatelinen. Joo, otetaan ihan pian yleisökysymyksiä, mutta mua viel huvitti täältä yksi lainaus, minkä voisin lukea lopuksi vielä vähän sillai paholaisen asianajaja-hattu päässäni.

Toki meillä on nyt ehkä ihanteena sitten toi kykenevä vapaa kakunleipoja, joka on oppinut leipomaan kakun, mut sit mua viehätti täällä Hegel ja Marx -luvussa, Hegel pohti barbaaria ja sitten tää barbaarin kuvaus kuulosti kyllä siltä et jos yhtään on burnout-taipumusta niin mä olin silleen et tää on hyggebarbaari. Life goes, vaikka O’Connor sanoo et, niin ”Hegelin kuvaus barbaarista näyttää kelvottomalta. Barbaari näyttää nauttivan juuri niistä vapauksista joista muut harvoin nauttivat. Hän työskentelee vain silloin kun hänen tarvitsee ruokkia itsensä. Hän ei ole levoton, ei harrasta pitkiä projekteja jotka käytännössä pitävät häntä vankina.” Tää kosketti mua paljon. ”Eikä häntä kiinnosta mitä muut ajattelevat hänestä tai hänen tekemisistään.” Siinä vaiheessa kun mä oon jo lumoutunu tästä, niin sit O’Connor heti perään varoittaa että ”fantasia voi olla houkutteleva, mutta Hegelin mielestä sitä ei voi pitää mahdollisena elämäntapana meille.”

Sen takia et tää ois täysin ristiriidassa tän yhteiskunnan kanssa, vaan että se on oikeestaan vihamielistä suhtautumista yhteiskuntaan, josta olemme tulleet. Joten ehkä emme heittäydy barbaareiksi kuitenkaan.

Risto Koskensilta: Hegelin mukaan se ei ole mahdollista enää, kun olemme tämän yhteiskunnan aivopesemiä.

Tytti Rantanen: Näin. Mulla ei ollu tähän nauhoitusosion loppuun mitään parempaa loppukaneettia mutta tuossahan se oli. Kiitos kaikille, kiitos tosi hyvistä kommenteista ja kysymyksistä. Olipas mukavaa.

Risto Koskensilta: Kiitoksia oikein paljon.

[taputuksia]