Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) luotsaamilla Tiedeklubeilla pohditaan tänä syksynä metsäkatoa, tutkijoiden sananvapautta, kulttuurihistorian ja taiteen suhdetta sekä toisesta maailmansodasta 2000-luvun suomalaisessa ja venäläisessä sotaelokuvassa. Tiedekahvilassa käytävät keskustelut nauhoitetaan podcast-muodossa. Lue syyskuun Tiedeklubi-äänitteen tekstivastine alta tai kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai Spotifyssa!

Syyskuun Tiedeklubilla pureuduttiin tutkijoiden sananvapauteen ja tieteen vapauteen. Tutkijoiden hiljentämiseen ja tutkimusaiheiden ohjailuun pyrkivä häirintä on uhka tieteen vapaudelle. Häirinnän tunnistaminen ja tutkijoiden tukeminen sen edessä ovatkin ensiarvoisen tärkeitä tilanteen ratkaisemiseksi. Miltä tutkijoiden kohtaama häirintä nykyisin näyttää ja mitä sille voidaan tehdä? Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Henriikka Mustajoki haastatteli aiheesta Tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapauden tukeminen -hankkeen asiantuntija Oula Silvennoista.

Mukana yhteistyössä oli myös Helsingin yliopiston alumniyhdistys.

Kuva: Anne Haapanen / TSV.

Tekstivastine: Uskallanko sanoa? Tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus

Anna Kotaviita: Hei hyvää loppuiltapäivää kaikille. Mun nimi on Kotaviidan Anna, mä oon Tieteellisten seurojen valtuustokunnan uudehko viestintäpäällikkö. Tänään siis järjestetään syyskauden ensimmäinen Tiedeklubi, teemalla sananvapaus ja tutkijat. Tervetuloa Henriikka ja...

Henriikka Mustajoki: Oula. Kiitoksia. Meitä on siis lavalla nyt vaan 50% alun perin luvatusta. Elikkä vieressäni seisoo dosentti ja asiantuntija, tutkijan sananvapaudesta paljon tietävä Oula Silvennoinen. Minä puolestani en ole Severi, vaan Henriikka Mustajoki, tiedon julkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri. Tuuraan Severiä, joka on hänestä riippumattomasta syystä estynyt saapumaan tänään paikalle. Tää keskustelu tänä iltana on osa tiedon julkistamisen neuvottelukunnan, opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella tekemää tutkijan ja sananvapauden edistämisen hanketta, jossa Oula on meidän asiantuntijana. Sananvapaus on tieteen ja tutkijoiden keskeinen työkalu, ja vapaan tieteen oleellinen edellytys. Tänään me Oulan kanssa keskustelemme tutkijan sananvapaudesta ja tarkastelen sen syitä, seurauksia ja tapoja huolehtia tutkijan sananvapauden laajuudesta. Mut alotetaan ihan alusta. Eli millaiselta häirintä näyttää?

Oula Silvennoinen: Hyvin monimuotoselta, mutta ehkä se modernin häirinnän suurin kuva on siinä, et se tapahtuu ennen kaikkea sosiaalisen median välityksellä. Siitä on tullut erilaisen häirinnän pääkanava, aivan ehdottomasti. Siinä missä ennen on lähetelty kirjekuoressa käytettyä vessapaperia, niin sellanen kyllä rupee olee nykyään todella harvinaista. Et melkein kaikki häirintä tapahtuu sanallisesti, sosiaalisen median välityksellä ja sen kautta. Siitä ehkä kannattaa sit erottaa erilaisia lajeja. Sanallinen häirintä on tietysti yleisintä, mut sitten ne vakavammat muodot on fyysistäkin häirintää. Ei välttämättä siis sitä että käytäs käsiksi ihan, mutta voi olla hyvin monimuotosta. Vaikka sellasta että käydään laittamassa pihalla pihakalusteet uuteen uskoon siten, että se kohde varmasti huomaa että täällä on käyty. Joka on sitten jo eräänlaista uhkailua. Sanallisestakin häirinnästä ehkä sitten kannattaa tosiaan varmaan tämmöset rikosoikeudelliset tunnusmerkit täyttävä uhkailu erottaa erikseen, mä oon ainakin ite kanssa niin toiminut. Sit kaikki semmoset väkivallan uhkaamiseksi tulkittavan niin sellasesta oon itse aina tehnyt rikosilmotuksen johdonmukasesti. Sen takia vaan, että se jäis sitten jonnekin kirjoihin ja kansiin että tämmönen on tehty. Eihän nää tutkinnat juuri koskaan mihinkään johda, mutta jääpähän niistä sitten ainakin merkinnät.

Sitten omana lajinaan on tällanen, jota nimittäisin ehkä proseduraaliseksi häirinnäksi, jossa käytetään hyväksi yhteiskunnan ihan normaaleja toimintoja, ja viranomaisten toimintoja. Tehdään vaikka katteettomia rikosilmoituksia siitä häirinnän kohteesta. Saatetaan tehdä vaikka lastensuojeluilmotuksia siitä häirinnän kohteesta, jolloin sitten sieltä lastensuojeluviranomaiset puuttuu asiaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Se häirinnän kohde saadaan sitten taas... Tähtäimeen. Sitten ihan omana lajinaan tuolt maailmaltakin tunnetaan tämmönen kun SLAPP-tapaukset, eli se lyhenne on strategic lawsuits against public participation. Tarkottaa sitä että nostetaan erilaisia oikeusjuttuja, kunnianloukkauksesta esimerkiksi tai jostain vastaavasta sitä häirinnän kohdetta vastaan, saadaan sit hänet sotkettua johonkin tämmöseen oikeusprosessiin. Ja tota... Myös tuolta maailmalta vakavimmista muodoista voidaan mainita Yhdysvalloissa ainakin jonkinlaisessa suosiossa olleet, sit tämmöset terroriepäillyn ilmottaminen viranomaisille, jolloin parhaimmassa tapauksessa saadaan sitten paikallinen karhuryhmä rynnäköimään ihmisen olohuoneeseen. Siinä kyllä häiritty varmasti tuntee tulleensa häirityks. Mutta nää on nyt tietysti äärimmäisyyksiä eikä meillä Suomessa tän tyylisestä oo esimerkkejä.

Tyypillisin häirintä on sitä, että sosiaalisen median kautta joko lähetellään yksityisviestejä, tai siellä sosiaalisen median yleisessä tilassa solvataan sitä häirinnän kohdetta. Yritetään saada hänet tuntemaan itsensä ehkä mitättömäksi, tyhmäksi ja olemaan hiljaa.

Henriikka Mustajoki: Sä oot ite kokenut häirintää. Osaaksä, ootko halukas kertomaan meille mimmosta se on ollut, ja miltä se tuntuu tulla häirityks?

Oula Silvennoinen: Joo kyllä mä oon ihan halukas kertomaan, oon paljon kertonutkin ja ollut julkisuudessa näistä asioista. Ehkä sen takia vähän tullut ilmiön kasvoiksikin, mut et täähän ei suinkaan millään tavalla rajoitu minuun ja tässäkin on heti huomautettavaa, et minähän olen etuoikeutetussa asemassa. Naispuoliset kollegat tai johonkin näkyvään vähemmistöön kuuluvat kollegat saa paljon pahempaa häirintää osakseen. Sekin et miltä se tuntuu, niin mä luulen et se on hyvin yksilöllistä. Se, olen huomannut että mua se nyt ei erityisemmin valvota öisin, minkä takia sitä onkin ollut helpompi kohdata ja käsitellä. Ymmärrän sen hyvin että jostakusta toisesta se asia saattaa tuntua aivan toiselta ja musertavaltakin. Sen takia ei voi lähteä sanomaan kaiken kattavasti miltä häirintä tuntuu. Ei se nyt, sanotaan ettei se varmaan kenestäkään oo erityisen mieltä ylentävää kuulla olevansa omassa ammatissaan pätemätön, yleisesti tyhmä, surkea, poliittisesti epäluotettava ja ties mitä. Mutta että, se että mä oon, no, mä oon valkoihoinen mies. Mun ei sitten, mua ei yritetä loukata esimerkiks puuttumalla mun ulkonäköön, puuttumalla mun seksuaalisuuteen, puuttumalla mun johonkin tämmösiin ominaisuuksiin, joita saavat osakseen vielä sitten lisäksi ne, joilla voidaan... Häiritsijät voivat kuvitella että he ovat jollain tavalla haavottuvia näiden suhteen.

Mä oon itse kuitenkin aikamoisen kirjon tätä erilaista, asiatonta palautetta ja häirintää saanut, lähtien varmaan ihan ensimmäisistä kirjoista siihen, että sieltä tulee puhelimeen tekstiviesti jossa epäillään että kylhän sä nyt kommunisti olet, kun tommosia kirjottelet. Sittemmin sosiaalisen median yleistyttyä niin tietysti siellä on välillä käynyt aikamoinenkin pauhu siellä henkilöni ympärillä, jossa on sanottu jos jonkinlaista asiaa. Niistä tosiaan sitten joistakin oon aina, oon tehnyt sitten rikosilmotuksiakin. Mua kohtaan on tehty perusteettomia rikosilmotuksia myös, sillä tavalla on yritetty häiritä. Olen saanut myös ihan vanhanaikasia kirjeitä joissa käsinkirjoitettuna on ilmoitettu mitä ajatellaan minusta ja työstäni. Yks merkillinen alalaji on se, että... Tän taustalla saattaa olla yks ja ainoa ihminen, mutta että... Et kirjotellaan Helsingin Yliopiston historian osaston professorikunnalle että miten teillä voi olla tämmönen ihminen siellä töissä. Joka nyt lähinnä naurattaa, mutta kaikenlaisia keinoja voi käyttää. Muuan häiritsijä tässä äskettäin keksi liittää mua kymmenille erilaisille sähköpostituslistoille, jotka oli aivan satunnaisesti valittuja. Osa niistä oli itse asiassa ihan mielenkiintoisia. Oon muun muassa Donald Trumpin rahankerjuukirjeiden antanut tulla, koska niitä on hauska katsoa aina, että minkälaisilla kommervenkeillä Trumpille yritetään puristaa dollareita ihmisestä. Oon joskus kohdannut sitten ehkä fyysisen häirinnän piiriin kuuluvaa, sellasta että on kadulla tunnistettu ja tultu sitten sanomaan jotain, mut se on hyvin, hyvin harvinaista. Melkein kaikki, mun kohdallani, tällanen on rajottunut sinne, siihen somessa huuteluun. En oo koskaan ajatellut esimerkiks että uskallanko liikkua jossain kadulla tai mennä johonkin tiettyyn paikkaan. Jota kyllä sitten monet muut kollegat ihan varmasti on joutuneet miettimään. Sillä tavalla olen päässyt helpolla. No sitten omana kuvionaan täytyy varmaan mainita kanssa se, että yhden eduskuntapuolueen käytännössä koko eduskuntaryhmä on lähtenyt julkisesti kyseenalaistamaan sekä pätevyyttäni historioitsijana että yleensä, ehkä arvoani ihmisenä. Joka on mun mielestä kyllä aika eriskummallista. Tämmönenkin kampanja on ollut.

Tunnistan kyllä tän että yks teema siinä häirinnässä on nimenomaan se, ei vain mun kohdalla vaan melkein kenen tahansa kohteeksi joutuvan kohdalla, on nimenomaan tämmönen ammatillisen pätevyyden jatkuva kyseenalaistaminen siinä toivossa, että joku tässä ilmasta lentävästä saastasta tarttuis siihen kohteeseen ja sitä alettais epäilemään.

Henriikka Mustajoki: Mut jos aatellaan että tietynlaiset tutkijat on enemmän häirinnän kohteena, mahdollisesti sukupuolensa tai jonkun vähemmistön kannalta, niin onko tutkimusaiheita, joista voi etukäteen jo tietää että tässä on häirinnän riski? Onko tiettyjä tutkimuskysymyksiä, että tutkijat on jo etukäteen varmaan tietoisia että tää ei ehkä oo kauheen turvallista.

Oula Silvennoinen: On joo, kyl voi sanoo heti, että jos on, jos tutkimusaiheessasi tai tuloksissasi on minkään näköinen kytkös politiikkaan tai mihinkään poliittiseen kysymykseen, niin voit olla melko varma että se herättää häirintää. Täs just tais olla eilen Seura-lehdessä meteorologi Kerttu Kotakorpi, joka on useimmille varmaan tuttu telkkarista, kertoi minkälaista häirintää hän saa osakseen sen takia lähinnä, että hän puhuu ilmastokysymyksistä. Se on aika, silleen pysäyttävä ajatus minusta, että se osoittaa kyllä että aihepiiri voi olla melkein mikä vaan. Mut tota... Jos siitä sit jotain vähän erittelevämpää sanois, niin se politisoituneiden kysymysten kirjo tänä päivänä on erittäin laaja. Käytännössä se käsittää kaikenlaiset asiat, jotka liittyy siihen mitä ihmiset panee suuhunsa, siihen miten ihmiset kasvattaa lapsensa, ihmisten seksuaalisuuteen, päihteisiin, päihdepolitiikkaan, sitten tietysti ihonväri on aina, se maahanmuutto, kaikki nää asiat. Jos siinä tutkimuksessa vaan on joku kulma näihin, niin... Varmasti tulee.

Sitten on paljon kuitenkin sellasta joka tulee täysin yllätyksenä tutkijalle itselleen, ja ehkä kaikille muillekin. Että en ikinä olisi voinut kuvitella, että tämä aihe jota tutkin herättääkin sitten jotain voimakkaita intohimoo. Eikä siihen tarvita, siihen ei välttämättä sitten tarvita enää kytköstä päiväpolitiikkaankaan, riittää että se tutkimusaihe jollain tavalla herättää intohimoja. Sukupuolen tutkimus ehkä kokonaisuudessaan on sellanen aihepiiri, että mitä tahansa, mitä sen piirissä teet niin se aiheuttaa häirintää. Nyt on melkein Suomessa tullut jo tavaksi se, että kun Suomen akatemia vuosittain jakaa rahoitusta tutkimushankkeille, niin tietyillä tavoilla käydään läpi ne rahoituspäätökset. Erityisesti ne abstraktit joita hakijat itse kirjoittaa, jotka ovat yleensä hyvin lyhyitä tekstejä siitä, mistä tässä hankkeessa on kysymys, ja sitten niitä retostellaan sosiaalisessa mediassa ja osoitellaan sormella että katsokaa nyt tämmöstäkin Suomessa tutkitaan, ihan turhaan. Varmasti tulee yllätyksenä monille rahoituksen saajalle että jaaha, tästä seuras, sinänsä iloisesta asiasta seuras sitten tämmöstäkin. Ja se vaara siinä tietysti on, että kaikki ei oo siihen ollenkaan valmistautuneita. Mutta siitä varman puhutaan ehkä sit vähän myöhemmin enemmän.

Henriikka Mustajoki: Jos häirintä on ennakoimatonta, se on kohtuullisen laajaa, ja ainakin yksilöön se vaikuttaa mahdollisesti todella voimakkaasti. Mikä vaikutus häirinnällä on laajemmin tutkijoihin ja tutkimusyhteisöön? Vähän semmosella tulokulmalla, et mikä on, miten se vaikuttaa tieteen vapauteen, joka on yks tieteen kuitenkin keskeisistä arvoista. Mikä se häirinnän laajempi vaikutus on?

Oula Silvennoinen: Kyl se mun mielestä on se, et se kuitenkin... Sen tarkoitus on panna sordiinoa tutkijoiden ja tutkimuksen päälle, ja sellasenaan se ei voi olla vaikuttamatta kielteisesti siihen yleiseen tiedeilmapiiriin ja siihen ympäristöön, jossa tutkija tekee työtään, jossa heidän täytyy tehdä työtään. Nää on kuitenkin, vaikka moni ehkä opintoja alottaessaan muuta ajattelee, niin nää on julkisuusammatteja kuitenkin. Siinä vaiheessa kun ne omat tutkimustulokset täytyy julkistaa, niin niiden takana yleensä täytyy myös julkisuudessa esiintyä ja seistä, ja sillon viimistään ei voi välttää sitä julkisuutta, jota ei ehkä yleensä mielikuvissa liitetä tutkijan ammattiin. Mut tota... Sitten se laajempi uhkakuva on se, että kun meidän yhteiskunnat kaikki on nykyään äärimmäisen monimutkasia, ne perustuu tieteellisteknologiselle perustalle, ja sitten työnjaolle. Meillä on tavattoman laajojakin työyhteisöjä, joissa tehdään erilaisia asioita. Tuotantoketjut on tavattoman pitkiä, eikä niitä välttämättä kukaan hallitse alusta loppuun. Me ollaan riippuvaisia siitä tieteestä. Ei pelkästään siitä, että tieteen, tähän astisista saavutuksista Vaan riippuvaisia siitä, että tiede on jatkuvasti olemassa, jatkuvasti korjaa itseään, jatkuvasti menee eteenpäin ja jatkuvasti yrittää selvittää niitä ongelmia, joiden kanssa me ihmiskuntana painiskellaan. Ei tätä kannattais kyllä vaarantaa, eikä sitä tieteen, tieteen toimintaa, sitä tieteen mahdollisuutta, tehdä sitä mitä tiede tekee. Siihen ei kyllä sovi yhteen sit se, että tutkijat, yksittäiset tutkijat, joutuu miettimään että... Ilkeänkö ylipäätänsä lähteä tätä asiaa tutkimaan tai jos minulla on jotain tuloksia niin kehtaanko tuoda niitä julki. Tässä musta se, se suurin vaara on.

No sitten tietysti, voi puhua sellasesta tiedevastaisuudesta ihan poliittisena strategiana, joka ei suinkaan liity vain nykypäivään. Tieteen historia on tietysti täynnä esimerkkejä siitä että tutkimustulokset eivät eri syistä eri tahoille ole kelvanneet sellaisinaan. Me kaikki tunnetaan vaikka Galileo Galilein esimerkki. Kvanttimekaniikka ei aikanaan kelvannut Saksan kansallissosialistiselle hallinnolle, koska se oli juutalaista tiedettä ja sen seurauksena sitten valtava joukko fyysikoita Saksasta lähti, Albert Einstein kärjessä. Voi sanoo että lopputulos tuskin hyödytti Saksan kansallissosialistista hallintoa erityisen paljon, mutta heillä oli syynsä sitten koittaa pakottaa se oman aikansa tiede johonkin, poliittis-ideologiseen muottiin. Ihan samalla tavalla vaikka moderneista tämmösistä tiedevastaisista virtauksista voi mainita kreationismin, yrityksen saada ehkä kouluopetuskin pakotettua hylkäämään modernin biologian tutkimustulokset. Historian alalta tulee mieleen vaikka holokaustin kiistäminen, joka on läpikotaisin epätieteellinen hanke, mutta yrittää sellaisena usein esiintyä. Ikään kuin kysymys ois jostain yhä kiistanalaisesta, historiallisesta kysymyksestä. Historia on erityisen altis tietysti tän tyyliselle vääristelylle, on ollut sitä aina ja tuskin tulee asia sinänsä muuttumaan. Siitä voidaan sitten keskustella joku toinen ilta vaikka koko ilta, mutta...

Tän kaltasta, sanotaan tutkimuksen kiistämistä, tutkimuksen vääristelemistä, tutkimuksen ohjailemista poliittisesti sopivampiin uomiin niin se ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö. Sit semmonen johdonmukainen tiedenvastaisuus, jossa ylipäänsä lähdettäs kieltämään tieteellisen metodin kyky tuottaa uutta tietoa tai tieteen merkitystä yhteiskunnan toiminnalle. Mun mielestä sellanen on aika harvinaista oikeastaan jo senkin takia, että se on nykymaailmassa aika mahdoton positio. Me ollaan kaikki niin riippuvaisia tieteen tuloksista ja tieteellis-teknologisen maailmamme tästä kehyksestä, että sen kieltäminen on absurdia. Mutta sitä on paljon, et sitten ruvetaan poimimaan sieltä aiheita ja aihepiirejä, joita koitetaan ohjailla ja vaientaa. Tän tyylinen tiedevastasuus on ihan selkeästi musta olemassa oleva poliittinen strategia, hyvin monenlaisille liikkeille. Niiden joukosta nostaisin esiin modernin läntisen äärioikeiston, joka johdonmukaisesti kyllä käy tiettyjä tutkimusaloja ja tiettyjä tieteenaloja kohtaan tämmöstä älyllistä kamppailua. Ja tää liittyy mun mielestä näiden liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Siihen, et ne pyrkii kumoamaan olemassa olevan paradigman, olemassa olevan poliittisen järjestyksen ja nostamaan, nousemaan itse siihen tilalle. Sillon täytyy haastaa sen nykyisen järjestelmän perusteet.

Vuosikymmeniä läntisen äärioikeiston piirissä on erityisesti puhuttu yliopistolaitoksen ja erityisesti humanististen alojen, heidän näkökulmasta turmeltuneisuudesta, siitä että yliopistoja hallitsevat liberaalit. Sinne lähetettevät lapset ja nuoret, heistä tulee sitten, he tulevat sieltä ulos oltuaan punavihreiden professorien ohjauksessa, niin he tulevat sieltä ulos liberaaleina. Tää on erityisesti Yhdysvaltain konservatiivipiireissä pitkään ymmärretty suureksi ongelmaksi. Siitä riippumatta tietysti, että eihän yliopistot ole mitenkään erityisen leimallisesti liberaaleja instituutioita missään muussa mielessä, kuin että siellä kunnioitetaan sit kuitenkin niit tutkimuksen tuloksia paremmin kun ehkä muualla yhteiskunnassa. Mut joka tapauksessa, sanotaan nyt että tällä suunnalla erityisesti, humanistiset alat nähdään turmeltuneina. Ne on poliittisesti ja ideologisesti epäilyttäviä ja sen takia niiden olemassaolon oikeutus ja oikeestaan kaikki tutkimus niiden piirissä voidaan haastaa ja kyseenalaistaa.

Henriikka Mustajoki: Koska tää häirintä kytkeytyy tämmöseen poliittiseen liikehdintään ja näyttävästi alkaa olla vähän kaikkien ongelma. Sit samalla on syytä ilmeisesti olla huolissaan, tai mun kysymys... Onko meidän syytä olla erityisen huolissaan tässä ja nyt siitä, mitä häirintä tekee meidän tutkimukselle, tutkimuksen vapaudelle, tutkimuksen vaikuttavuudelle, ja jopa sille että halutaanko enää ryhtyä tutkijoiksi. Pitäisikö olla huolissaan?

Oula Silvennoinen: Mä yleensä ajattelen silleen, että pelkkä huolissaan olo ei auta yhtään mitään. Joo pitää sillä tavalla olla huolissaan. Nää on olemassa olevia ilmiöitä ja havaittavissa olevia trendejä meidän omassa aikakaudessa, mut pelkkä huolestuneeksi heittäytyminen ei ratkaise mitään. Sit täytyy ruveta toimimaan asioiden korjaamiseksi. Toi on kyllä, mä tota... Oon just tänään palannut kansainvälisestä äärioikeiston tutkijoiden verkoston kokouksesta, jossa kyllä kansainväliset ja erityisesti yhdysvaltalaiset kollegat oli aika... Aika pessimistisiä kahdesta asiasta. Ensimmäinen on se, et läntiset konservatiivipuolueet yhä suuremmassa määrin, esimerkkeinä nimenomaan, ennen kaikkea Yhdysvaltain republikaanit ja sitten Britannian konservatiivit, on irtautumassa kokonaan sellasesta johdonmukaisuuden ja totuudellisuuden perusvaatimuksista poliittisessa puheessa. Et ollaan menossa lujaa sinne semmoseen totuuden jälkeiseen aikaan, jossa ei oo mitään väliä enää sillä mitä sanot. Kaikki puhe on suunnattu ainoastaan omille kannattajille, ja asiassa pysyminen ja keskustelun yrittäminen, niillä ei oo enää mitään arvoa. Ja tää sama ilmiö on kyllä käynnissä muuallakin länsimaissa, ja muuallakin Euroopassa. Konservatiivipuolueet kaikkialla on vähän silleen vaarassa. Tää on yhteiskunnan kannalta yleisvaarallinen ilmiö, koska konser- maltilliset konservativiipuolueet on elintärkeitä toimiville demokratioille. Oli sitten niiden kanssa asioista samaa mieltä tai ei. Et tää on huolestuttava asia. Toinen on sitten kyllä se kanssa, joka suoraan liittyy tän keskusteluilmapiirin heikkenemiseen, niin on se että... Erityisesti taas yhdysvaltalaiset kollegat oli ihan aidosti huolissaan siitä, että maa on ajautumassa kohti sisäisten levottomuuksien vaaraa, jossain muodossa. Sitä ei kukaan pysty ennustamaan täsmälleen että missä, mutta... Tämmönen vaara kasvaa, jopa sisällissodasta sitten puhuu jo kuitenkin tutkimuksen mukaan huomattava joukko amerikkalaisia. Tää onneks meillä Suomessa nyt ei oo vielä mikään teema. Hyvin harva suomalainen äänestäjä on sitä mieltä että aikamme poliittisia kysymyksiä ei voi ratkasta muuta kun sisäisen yhteenoton kautta. Mutta tää on trendi, josta on syytä olla kyllä tietoinen.

Kaikki tää tietysti luo, tai sanotaan kasvattaa, ruokkii häirintäilmapiiriä. Ei oo mitään syytä odottaa että asiat olis menossa itsestään parempaan päin. Tää on ehkä se, mistä palataan siihen että onko syytä olla huolissaan. On joo, mutta sitten pitää ruveta miettimään sitä, että mitä voidaan tehdä, jotta tästä päästäis pikku hiljaa jo ohi parempaan.

Henriikka Mustajoki: Tuija Saresman tutkimusryhmä teki valtioneuvoston kanslialle raportin tutkijan ja asiantuntijan häirinnästä. Sen mukaan suurin osa häiriköistä toimii voimakkaan tunnereaktion pohjalta. Mut me tiedetään aika vähän häiriköistä, koska ne on usein anonyymejä siellä somessa. Pohdintaan siitä, että ketä nää on. Kuinka järjestäytynyttä häirintä on, onko se poliittisesti motivoitunutta, onko siellä yksittäisiä erittäin innokkaita masinoijia, jotka nyt on vaan hirvittävän tuottoisia, vai... Mitä me tiedetään, koska sit me tiedetään ketä, kuka sitä häirintää tuottaa, on varmaan oleellista siinä, et miten me lähdetään ratkasemaan tätä häirinnän ongelmaa tutkijoiden näkökulmasta.

Oula Silvennoinen: Joo, kyllä me tiedetään liian vähän tietysti siitä, että mitä siellä sitten erilaisten esimerkiks some-kirjottelijoiden taustalla on. Mä oon samaa mieltä siitä, Saresmankin tulosten kanssa et kuitenkin suurin osa siitä häirinnästä niin ei se ole suunniteltua toimintaa, eikä sitä ohjaa mikään organisaatio. Korkeintaan voidaan puhua tämmösistä löyhistä verkostoista, jotka itse ohjautuu sitten siihen. Esimerkiks maalittamiseks kutsuttujen kannustimien seurauksena, eli sieltä joku merkittävä hahmo osoittaa tavallaan sen, valaisee sen maalin, ja sitten nää muut ryhtyy toimeen ihan ilman että heitä siihen kukaan erityisemmin kehottais, ihan ilman että kukaan heille siitä kukaan maksaisi. He tekee sitä just sen takia, et se asia herättää tunteita. Moderni some tietysti, se koko toimintalogiikka perustuu siihen että se pystyy herättämään niitä tunteita, konfliktia, riitaa ja kaikkea tätä. Siitä tykkää algoritmit, ja siitä tykkää sitten someyhtiöiden tase, sanotaanko näin. Se peruskuva siitä häiriköstä siellä somessa mun mielestä kyllä on se, et se on yksittäinen ihminen, joka nyt omasta mielestään varmaan usein hyvästäkin syystä lähtee sanomaan jollekin ärsyttävälle tyypille et mitä se asioista oikeesti ajattelee.

Tän ison kuvan rinnalla on sitten muitakin toimijoita. Ihan valtiollisista toimijoista lähtien, jotka käyttävät somea propaganda-alustana. Propaganda pitää terminä ymmärtää laajasti tässä mielessä, et se ei ole enää sitä, mitä se oli ehkä joskus toisen maailmansodan aikana, että kehutaan omia joukkoja ja haukutaan vihollista. Modernin propagandan tavoite on oikeestaan ennemmin aiheuttaa hämmennystä siellä kohdealueella. Tää havaittiin esimerkiks Yhdysvalloissa tän Black lives matter -kampanjan aikana. Esimerkiks Venäjän, Venäjään jäljitettävissä oleva somepropaganda yhtälailla pyrki kiihottamaan Black lives matter-aktivisteja, ja sitten heitä vastustavia joukkoja. Sillä propagandalla sinänsä ei ollut muuta linjaa eikä tavotetta, kun saada aikaan maksimaalinen määrä yhteenottoa, riitaa ja häirintää. Tällä tavalla selittyy suurin osa siitä somessa tapahtuvasta verkkovaikuttamisesta, ja siitä ettei sillä propagandalla näytä olevan mitään semmosta selkeää viestiä. Ei olekaan. Se viesti on vaan se, että tapelkaa.

Mä mainitsin sitten nää valtiolliset toimijat, mut sit vielä jotain täytyy sanoo siitä itseohjautuvasta verkostosta. Nekään, ne on todellakin löyhiä, ne on, siellä tuskin raha liikkuu yhtään mihinkään, kukaan ei ole palkkalistoilla, mitään kontrakteja ei ole allekirjoitettu. Siellä on joukko ihmisiä, jotka sitten kokee esimerkiks poliittisista syistä tärkeänä kommentoida tietynlaisia asioita. Tarvittaessa sitten myös käydä kertomassa sille kohteelle mitä hänestä ajatellaan. Musta Facebook on ehkä alttein alusta tän tyyliselle toiminnalle, siellä hyvin paljon tätä toimintaa esiintyy. Mä itse saan hyvin usein semmosia mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka käy jotain mun muinaista postausta kommentoimassa, vielä yleensä aivan asian vierestä. Tarkotuksena vaan kertoa mulle miten tyhmä ja huono ihminen mä oon.

Henriikka Mustajoki: Nyt tästä mulle herää kaks kysymystä. Yks on semmonen, et kuinka isosta porukasta, jos mietitään tutkijoiden kokemaa häirintää. Onko meil mitään arvioo siitä, et Suomessa, et mimmosen porukan kans me ollaan tekemisissä, ja mitä me voidaan tehdä, jotta asia ei nyt ainakaan eskaloitus, tai että se jopa saatais jotenkin hallintaan. Siihen keinoihin varmaan vaikuttaa meijän arvio siitä, että mimmosen porukan kanssa me ollaan tekemisissä.

Oula Silvennoinen: Joo tää on erinomainen tää julkisen, tuhannen euron kysymys, jota tässä koko ajan pyöritellään. Meillä on siitä loputon, aivan liian vähän dataa, tutkimustietoa, mutta jo Saresmankin työryhmän tulokset viittais siihen, että loppujen lopuksi ei välttämättä ihan kauhean suuren joukon kanssa. Siellä somessa on hyvin helppo amplifioida sitä omaa läsnäoloa. Twitteriin voit perustaa kymmenen tai sata tiliä tosta vaan, ja jos niillä kaikilla käyt sitten kertomassa jollekulle että sä oot tyhmä, niin se rupee näyttämään siltä että valtavat kansanjoukot on liikkeellä. Siitähän tulee tämmönen näköharha. Suomenkielinen Twitter on äärimmäisen pieni ympäristö, siellä jos saat sata tykkäystä sille twiitilles niin se tuntuu että ohhoh, mahtavaa, vaikka sehän on oikeasti naurettavan vähän. Vaikka ne kaikki sata tykkääjää ois yksittäisiä ihmisiä, niin eihän se mitään tarkoita. Tuhat tykkäystä on jo jättihitti suomenkielisessä Twitterissä, eikä silläkään oo oikeesti määränä mitään merkitystä. Mutta joo, tää... Tulee tietynlaista itsepetosta. Siihenkään ei silti mun mielestä kannata tuudittautua, että tää nyt on vaan joku pieni, äänekäs aktivistijoukko, vaan... Kun nää on kuitenkin reaalisia ilmiöitä, jotka vaikuttaa sitten tutkijoihin ja tieteeseen, olipa heitä kuinka paljon tahansa. Tää itse ilmiö on se, mikä on se tärkee juttu tässä.

Se mitä voidaan tehdä, niin se onkin sitten jo enemmän mietinnän paikka. Ensimmäinen asia tietysti on se, että ilmiö tunnistetaan ja tunnustetaan. Mun mielestä kyllä suomalainen tiedemaailma, tiedeyhteisö, on tähän asiaan herännyt jo aika hyvin. Rupee vähän jokaiselta tiedealan organisaatiolta rupee löytymään jo toimintaohjeet esimerkiksi, miten häirintätapauksessa toimitaan, miten omia tutkijoita tuetaan häirintätapauksissa. Miten ollaan proaktiivisia siten, ettei sen tutkijan itse tarvii lähtee joskus yömyöhällä soittelemaan itselleen apua, vaan sitä osataan jo tarjota. Tämmösis asioissa ollaan menty eteenpäin. Mut eihän se nyt sitten vielä kauhean pitkälle meitä vie, jos tutkijalle ei voi sanoo muuta kun et sori. Tää on tilanne ja koita kestää, kyllä me sitten peukutetaan aina kun ne haukkuu sut julkisesti tuolla. Jotain järeempää pitäisi varmaan saada käyttöön.

No meillä on täällä tiedon julkistamisen neuvottelukunnassa nyt sitten käynnissä hanke, jossa ainakin laaditaan sitten valtakunnalliset toimintaohjeet siten, että ei ainakaan ykskään tiedealan toimija voi sanoo että ei ollut käytössä mitään. Se on yks asia, mikä voidaan tehdä. Toinen asia on sitten kanssa se, että kyl musta... Kuten myös neuvottelukunta äskeisessä julkilausumassaan totesi, niin mun mielestä täytyy yksinkertaisesti tutkijakoulutukseen ryhtyä liittämään ihan selkeä osio siitä, että miten julkisuudessa toimitaan, ja mitä on odotettavissa viimistään siinä vaiheessa kun se sun väitöskirja tulee julki tai saat ensimmäisen merkittävän tiederahotuksen. Siihen nyt vaan on siihen rumaan maailmaan pakko valmistaa ihmisiä, vaikkei meillä olekaan tarjota selkeitä lääkkeitä. Että tee nämä käsiliikkeet, niin ongelma menee pois. Ei se valitettavasti mene.

Se juurisyy siellä taustalla mun mielestä on se, että sosiaalista mediaa hallitsee muutama suuryhtiö, joiden toimintalogiikka ja ansaintalogiikka ei kerta kaikkiaan kohtaa sitten jotain hyvän tiedeviestinnän vaatimuksia, vaan jotka toimii siellä toisenlaisin vaikuttimin. Twitter on erityisen hyvä esimerkki siitä, miten viime aikoina, mun mielestä pitkään jo ihan hyvään suuntaan menossa ollut on nopeesti saatu käännettyä semmoseks... Vihan ja häirinnän syöveriksi oikeestaan. Ja samoin sitten niitä algoritmejä jotka ohjaa sitä, että miltä se palvelu käyttäjälleen näyttää, niin siihen kun tekee vähän muutoksia niin se koko ympäristö muuttuu hyvin äkkiä. Mä en nää mitään muuta keinoa tähän vaikuttaa, koska nää someyhtiöt eivät tee sitä itse. He eivät tule tekemään sitä vapaaehtoisesti, niin sit heidät täytyy jollain tavalla painostaa siihen, että näitä palveluita, niitä ruvetaan sääntelemään paremmin. Nää on sit kysymyksiä, joihin lihaksia tulee olemaan vasta jollain Euroopan Unionilla ja Yhdysvaltain hallituksella, en usko että yksityiset toimijat... He tulee jatkossakin tekemään sitä, mikä tuottaa rahaa, ellei heille muunlaisia sääntöjä aseteta.

Henriikka Mustajoki: Ja me tiedetään et me ollaan todella hankalan, kinkkisen ongelman äärellä. Meijän työkalut on aika rajallisia, ja kuitenkin vaakalaudalla on tutkitun tiedon saatavuus yhteiskunnassa, jota pidämme kuitenkin keskeisenä yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Mä aattelin että osattaisko me lopettaa jotenkin vähän kevyemmäl nuotilla. Nääksä mitään semmosta, joka herättäis toivoa täs tilanteessa?

Oula Silvennoinen: Kyllä mä nään joo, toivosta ei kannata ikinä luopua ja tota... Sen jos tekee niin sittenhän ei ole elämääkään kohta. Kyl mä nään ison merkityksen sillä, että tietoisuus näistä asioista on nyt ihan toisella tasolla kun vaikka viis vuotta sitten. Täs on tapahtunut äkkiä paljon. Sitä mukaa kun nää ilmiöt yleisemmin tunnustetaan ja tunnistetaan, niin sitä paremmin ne voidaan sitten tämmösen somekiusaamisen, jota tämä kyllä oikeestaan on, ei sen kummempaa ole. Eikä se logiikka häirinnässä poikkea siitä, mitä tapahtuu koulun pihoilla. Et semmonen somekiusaaminen voidaan tehdä tyhjäksi. Mut mä oon silleen pikkusen skeptinen sen suhteen, et ei se ihan vaan sillä onnistu, että me päätetään nyt kaikki ruveta sitten paremmin viestimään ja ollaan toisillemme parempia ihmisiä ja kansalaisia. Se ei valitettavasti ihan riitä. Mut sillä on kuitenkin iso merkitys, kuitenkin se vie meitä kyllä eteenpäin. Kyl me, sosiaalinen media on mun nähdäkseni niin tuore ilmiö meidän yhteiskunnissa, et me ollaan edelleen sen edessä vähän, räpytellään silmiämme et mitä tapahtuu. Me ollaan vasta oppimassa elämään sellasessa todellisuudessa jossa, halusimmepa tai emme, niin sosiaalinen media on yks osatekijä. Mutta mä uskon kyllä, että me tullaan, me pystytään kehittämään parempia tapoja hallita myös tätä todellisuuden ulottuvuutta. Ja siihen, tähän toiveikkaaseen nuottiin voi vaikka päättääkin. Kiitos.

Henriikka Mustajoki: Kiitos Oula, ja meidän tutkijan sananvapaudesta kiinnostunut yleisö. Me päätämme tämän keskustelun tähän, nauhoitetun osuuden, ja panemme nauhurit pois päältä ja nyt meil on täs hetki aikaa keskustella. Mä otan tän mikinkin pois päältä, me kyllä varmaan selvitään täällä ilman mikkiä. Voidaan keskustella yhdessä tästä aiheesta. Ja nyt me kiitämme kaikkia läsnäolijoita ja Tieteellisten seurain valtuuskuntaa Tiedeklubin järjestämisestä. Huomenna, tämä on siis kuultavissa podcastina Spotifyssa ja Soundcloudissa Tiederadio-kanavalla, jos haluatte jakaa niille, jotka eivät tänään päässeet, tai itse palata vielä keskusteluun. Kiitoksia kaikille.

Oula Silvennoinen: Kiitos.

(aplodeja)